Takaisin kotona, jee! Ykkosluokan bussiliput tuntuivat kannattavalta sijoitukselta kun kerran paastiin elossa perille eika tarvinnut koko matkan ajan pelata henkensa edesta. Kyyti oli kylla valilla melkoista vuoristorataa - jopa siina maarin etta Jenny-raukka oksensi ensimetreilla aamiaisensa ulos. Mutta tarkeinta on etta olemme taas tutussa rantakaupungissamme.

Eilen paasimme vihdoin ja viimein surffauksen makuun. Tosin sita mun tohellusta ei hyvalla tahdollakaan voi kutsua lainelautailuksi, mutta kylla se eteenpain liukuminenkin kivaa oli. Meidan puolustukseksi on sanottava etta vuokratut laudat olivat parhaat paivansa nahneita (tama oli myos Jennyn, joka on lahestulkoon asiantuntija, mielipide. Sen lisaksi onnistuin viela rikkomaan oman lautani.) ja La Puntassa, jonka pitaisi olla aloittelijoille sopivan "rauhallinen" paikka, oli kunnoitettavan kokoiset aallot. Sain itsekin valilla aika kuivausrumpu-kasittelyn meressa. Paulan kanssa kehiteltiin toimiva lahestymistapa: Mentiin vyotaroa myoten veteen, arvioitiin tulevia aaltoja ("Nyt tulee iso aalto, akkia takaisin rantaan!" "Pieni aalto, ala meloa!") ja sitten hitaasti mutta varmasti alettiin samaan tuntumaa tahan jaloon lajiin. Alku aina hankala, mutta toivon mukaan paasen tan matkan aikana pystyyn.

Nyt olo on varsin kovia kokenut -kadet hadintuskin nousevat- ja olen mustelmilla. Oloa ei mitenkaan paranna se, etta eilinen meni viihteen puolelle. Pitihan Jennylle nayttaa miten viikonloppua vietetaan meksikolaisittain (ei sikali eroa mitenkaan suomalaisesta...). Tutussa baarissa oli hiljaista ja niinpa tarjoilijat pitivat itsensa kiireisina tuomalla meille ilmaista mescalia. Tanaan shottejen kumoaminen ei tunnu enaa niin kauhean hyvalta idealta.

No, elama jatkuu! Jatkan taas tulevaisuudessa jollen murra kasiani surffauksen alkeita opetellessa.