Haluaisinko asua Amerikassa? Not in a million years. Mutta on pakko tunnustaa, etta kun paastiin Santa Monican rannalle (joka ei aiheetta ole yksi Yhdysvaltojen ylistetyimpia), ymmarran aika paljon paremmin koko americanaa. Baywatchista tutut maisemat oli koko tahan astisen reissun kohokohta, ja niin kliseista kuin se onkin, niin aaltoja katsellessa vaan matkakuume kasvaa. Tosin taisi mulla oikeakin kuume nousta, kun viisaudenhampaat tekee tietaan mun suuhun. Mutta ei se mitaan. Me hengailtiin upealla rannalla ja teilla siella Suomessa sataa rantaa. Luuserit! Ei vaan, olette kaikki usein mielessa ja toivoin, etta olisitte voineet istua siella biitsilla jakamassa meidan kanssa senkin hetken. Meille lupailtiin helmikuuksi hommia sielta San Franciscon hostellilta, mutta en viela tieda miten maltetaan palata kotia kohti sitten hamassa tulevaisuudessa, kun on viela niin paljon paikkoja koluamatta.

Lentoaseman lattia oli kova ja kylma, mutta meilla ei juuri ollut varaa nirsoilla. Yo kului kentan kuulutuksia kuunnellessa ja torkkuen. Ja onneksi Siiri, tuo arkipaivan Aristoteles, viihdytti meita pieruhuumorillaan. Paulan huono lentokenttakarma jatkui Losissa, jossa han sai kunnian osallistua lentoyhtion erikoistarkastukseen. Epaonni jatkui Meksiko Cityssa, jolloin Paulalle ei ainoana meista annettu 90 paivan turistiviisumia ennenkuin selitin, etta vanhenpamme Suomessa ovat jonkin luokan nokiamiljonaareja, joiden kustantamalle rantalomalle tassa oltiin menossa... Itse lento sujui liitoksissaan natisevalla Mexicanan koneella melko leppoisasti, saatiin kaikki ikiomat penkkirivit ja ikkunapaikat. Jannitysta elamaan toi ukkosmyrsky, joka viivastytti lahtoa tunnilla. Ja sydan jatti pari lyontia valiin kun salama iski turbiiniin... No, tassa ollaan eli voitte varmasti paatella meidan selvinneen hengissa.

Mexico City alkoi nakya jo tunti ennen laskeutumista ja tuntui jatkuvan slummeineen ihan loputtomiin. Visiitti maailman suurimmassa kaupungissa ei kestanyt kuin pari tuntia, silla jalleen kerran meilla oli joku jumala matkassa; saatiin melkein viimeiset liput Cancuniin. 24 tunnin bussimatka ei sikali houkutellut, muttei hikinen 30 miljoonan asukkaan paakaupunkikaan jarin kutsuva ollut. Taytyy kylla myontaa etta ylellisyyksia on ikava. Tukka alkaa olla rastoilla ja vaatteet parhaat paivansa nahneet, joten mistaan luksuksesta ei todellakaan voida puhua.

Kuten varmaan arvaattekin, vuorokausi missa tahansa kulkuvalineessa kay kokemuksesta (jota ei toivottavasti tarvitse ihan heti ottaa uusiksi...). En ollut viitsinyt katsoa kartasta tarkemmin etaisyyksia tai korkeuseroja, joten oli aika yllatys kun yhtakkia tie meni pilvien keskella. Bussissa meilla oli auton ainoat paikat, joista ei nakynyt ulos, koska ikkunaan oli isketty yhtion logo. Katsoimme siis espanjaksi dubattuja elokuvia ja n. 7 kertaa naytetyn varsin vakivaltaisen opetusvideon, jossa piirretty hahmo Juan loukkaantui eri tavoilla bussin kolaroidessa milloin mitenkin. Valistus meni perille, kaytimme turvavyota koko matkan. Voisin luennoida rankasta reissusta vaikka kuinka paljon (haisevia cowboyta, hysteerisia lapsia, rikkinainen vessa suoraan selan takana...) mutta tarkeinta on, etta nyt ollaan perilla.

Kirjoittelen pian lisaa, nyt lahden hostellille Siirin ja Paulan luo syomaan ja juomaan pari hyvin ansaittua Coronaa. Huomenna alkaa armoton tyonetsinta, joten raportoin pika puoliin. Hasta luego!